— Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä, kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.
— Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta pyytää?
— Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.
— No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.
— Mitä tarkoitatte?
— Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin ilmoittanut siitä rouvallenne.
— No mitä hän vastasi?
— Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta — lisäsi Bussy ja katsahti akkunaan päin — toivonpa, että hän viimein tulee siitä vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata, vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.
— No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään, ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.
— Ystäväni, — virkkoi Bussy, — olisi paljo yksinkertaisempaa viedä tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä tänne.