— Tännekö?
— Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää, sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.
— Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan sitten hänen tappaa itseni.
— Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas, haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?
— Kiitoksia paljo, — sanoi Saint-Luc — Minä inhoan hovipoikia. Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen. Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.
— Ah, — intti Bussy vastaan. — Sopisihan nyt ainakin koettaa.
— Bussy, — vastasi Saint-Luc kiihottuneena, — ette menettele ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.
— Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.
— Ei, ei, tuhat kertaa ei!
— Halloo, poika, tule tänne!