— Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.
— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans. Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka, voit sill'aikaa hiukan huvitella.
Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.
— Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.
— Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä parhaimmalla tuulella.
Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta, että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin kuninkaan suosiossa.
Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho lumoava.
— Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko täälläoloaikansa minulle hymyillyt.
— Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.
Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella; nyt sitävastoin…