— Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.
— Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla…
— Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista todellakin luultaisiin.
Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman vakavasti.
Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan, tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään näkyvistään.
Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi. Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.
Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin korviin.
— Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas, Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.
— Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen, luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.
— Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.