— Ah, Saint-Luc! — huusi hän. — Vieläkö nytkin jätät minut? Voi, jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan, että…
— Rakas Jeanne, — keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa, — Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.
— Kenties on parasta, että minä menen tieheni, — virkkoi nuori rouva punastuen.
— Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, — vastasi Saint-Luc murheellisena, — niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja ihan varmaan lähettää minut pois.
Jeanne loi katseensa alas.
— Mene sitten, — virkkoi hän, — niin minä odottelen. Mutta minä sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.
— Jeanne, minun rakas Jeanneni, — sanoi Saint-Luc. — Luota siihen, että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi. Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron sinulle.
— Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?
— Minä toivon sitä.
— Mene sitten, ystäväni.