8.
Kuninkaan kääntymys.
Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä, minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.
Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.
— Aseisiin! huudetaan joka taholta. — Aseisiin! Kuningas huutaa; rientäkää kuninkaan luo!
Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti, hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.
Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen hänen jalkainsa juuressa.
Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta kauhistuneena sisälle.
— Voi hyvä jumala, sire, — huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin muut, — mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?… Teidän huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.
— Ei mitään… ei mitään, — sammalsi kuningas liikuttamattakaan tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain kaikille muille näkymätöntä esinettä.