Kuningas otti avaimen pois ovesta.
— Henrik, — virkkoi Chicot, — minä sanon sinulle, että sinä näytät sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen sinulle sen sanonut!
— Chicot, — virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot, ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.
— Ahaa, minä ymmärrän, — vastasi Chicot; — sinä pelkäät olla yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot siitä?
Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen. Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat, että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman kierroksen, virkkoi hän:
— Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi Chicot'ille.
Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen häntä terävästi, sanoi:
— Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.
— Valenceyn apotinpaikka on vapaana, — huomautti Chicot.
— Kuulehan, Chicot, — jatkoi Henrik, — voitko olla vaitelias?