— Miksi lähetit ne pois? — kysyi hän. — Eiväthän ne ole vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa yhtä hyvin kuin mikään muukaan.
Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan äänettöminä.
— Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.
— Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. — Sepä ei ole kovinkaan hauskaa. Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi, poikani! Hyvää yötä!
— Pysähdy! — käski kuningas.
— Ah! — virkkoi Chicot. — Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.
— Vaikene, hurja lörpöttelijä, — jatkoi kuningas, — ja ajattele katumuksen ja parannuksen tekemistä!
— Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.
— Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! — sanoi kuningas.
— Kuulehan! — jatkoi Chicot. — Haluaisin mieluummin olla suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.