Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut, Henrik, tehnyt noin hulluksi?
— Oletko sinä rohkea, Chicot?
— Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön, sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi, sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.
— Minä käsken sinun jäämään tänne, — lausui kuningas vakavasti.
— No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa itseään, sire.
— Kuulehan, ystäväni, — virkkoi nyt kuningas. — Tahdonpa kertoa sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä, saadakseni sinut vaikenemaan.
— Hyv'on! — vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren miekkansa. — Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.
Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti paljastetun miekkansa polviensa väliin.
— Viime yönä, — alotti Henrik, — minä makasin ja olin vaipunut uneen…
Niin minäkin, huomautti Chicot.