— Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.
— Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta kasvoiltasi.
— Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.
— Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen, — virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi leukansa miekkansa kahvanpäähän.
— Silloin, — jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja kuulla, — silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, — niin sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?
— Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. — No, silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.
— Senjälkeen, — jatkoi taas kuningas, — seurasi tuhansia muita moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.
— Kuule! keskeytti Chicot. — Sano minulle hiukan enemmän poikaseni. Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.
— Jumalaton! — kirkui kuningas. — Jos sinä epäilet, niin minä rankaisen sinua.
— En, — vastasi Chicot, — en lainkaan epäile. Ihmettelen vain, että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö tosiaankin kovasti?