— No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi kuningas.
— Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, — vastasi Chicot!
— Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.
— Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.
— Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?
— Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu, tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta, ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan. Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.
— No niin, mitä minun on nyt tehtävä?
— Sinun on mentävä makaamaan, poikani.
— Mutta kenties on parempi että olen valveilla? — Luuletko ehkä voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.
— Hyvä on! — virkkoi kuningas. — Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?