— Viime yönä, — vastasi kuningas.
— Herttua siis on matkustanut, — mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja vapisevana. — Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?
— En sano, — vastasi kuningas, — että veljeni on matkustanut, vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään tietävät, mihin hän on mennyt.
— Ah, jos voisin sitä uskoa! — virkkoi kreivi hammasta purren.
— No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia? Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.
— Minä olen hukassa, — mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua, mutta Chicot pidätti hänet.
— Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!
Monsoreau oli suunniltaan vihasta.
— Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, — jatkoi Chicot. — Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.
Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään tuoliin.