— Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.
— Herra Chicot!
— Kalpein minä sen toistan. Veritas veritatum. [Suurin totuus kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin yksi totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.
— En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton kuvittelukykynne sen sallii.
— Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi. Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä siitä pitäisitte?
Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.
— Mitä! — huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin tyhjäksi. — Missä on Anjoun herttua?
— No niin, no niin! — virkkoi gascognelainen. — Nyt alatte päästä jälille.
— Onko hän matkustanut tänään?
— Hän on matkustanut tänään, — vastasi Chicot, — mutta mahdollista on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija, herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!