— Kuka on hänet voidellut?
— Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi. Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä mitään.
— Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?
— Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.
Kuningas rypisti kulmiaan.
— Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, — lisäsi Chicot, ollen kuin jotain muistelevinaan, — on meillä lisäksi Guisen herttua.
— Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan ja lähetän armeijaan!
— Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija sitten!… Todellinen armeija… ei sen tapainen kuin sinun liigasi… Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.
— Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra politikko.
— Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.