— Ei, te unohdatte, — jatkoi Henrik halveksivasti, — että kun tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus… Mutta Guise!… Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli lintuja. Suom. muist.]
— Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on ylhäisempää kuin luuletkaan.
— Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? — kysyi Henrik hymyillen.
— Siinä ei ole mitään ehkä -sanaa siinä, pikku Henrikkini.
— Te olette narri, herra Chicot.
— Se on arvonimeni.
— Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä ystävä.
— Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.
Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa, jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.
Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.