Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa, tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.
Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?
Hän riensi kynttilän luo.
Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.
— Kirje! — mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.
Sitten hän luki:
"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät sitten turvapaikkaan".
— Ystävä! — huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua muistaa?
Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.
— Olisiko tässä ehkä jokin ansa? — mutisi prinssi, peläten aina jotakin.