Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin kävellessään.
Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten, niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella. Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.
Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.
Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet uutta ivan aihetta.
Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot. Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.
Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu. Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.
Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien pyssystä.
— Haa, petturi! Haa, konna! — huudahti vanki — Sinä annat ampua minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!
Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan kuin mitä kuula tavallisesti on.
— Aah, kivi! — sanoi hän. — Se olikin siis suuremmasta ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.