Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu, jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia, s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.
Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei huomannut kumpaisiakaan.
— Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, — mutisi hän. — Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.
Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.
Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä, että häntä odotettiin.
Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski jalkansa ensimäiselle astuimelle.
Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.
Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä? Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella odottamassa?
Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.
Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.