Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet liikenteen helpottamiseksi.
Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin, kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan.
Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin, ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa olevaa ratsumiestä.
— Aah! — huusi prinssi. — Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?
— Ventre-saint-Gris! — vastasi puhuteltu. — Se merkitsee sitä, että me olemme pelastetut.
— Tekö, Henrik? — huudahti Anjoun herttua hämillään. — Tekö olette pelastajani?
— No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?
Sitten hän huusi:
— Agrippa, missä olet?
— Täällä, — vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Mutta miksi te noin rääkkäätte hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!