— Kas niin, — virkkoi Henrik, Navarran kuningas, — älkää nyt rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme tarvitsekaan.
— Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? — kysyi Frans levottomana.
— Mihin haluatte, — vastasi Henrik, — kun se vaan tapahtuu joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä juolahtaa ottaa meidät kiinni.
— Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? — kysyi Frans.
— Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.
— No niin, Angersiin sitten!
— Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.
— Mutta entä te, serkkuni?
— Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on minuun suutuksissaan.
— Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.