— Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä Dianaa, — selitti Jeanne. — Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt, rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä, herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.
— Ei, — sanoi hän, — sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet, mutta minä en.
— Vai niin! — virkahti Jeanne. — Näyttää siis siltä, etten minä ymmärtäisi, mikä on soveliasta.
— Ei, — jatkoi Bussy mietteissään, — ei, minä en voi mennä linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen häntä vartioimaan.
— Ahaa! — murahti Jeanne. — Se on siis läksyksi minulle. Kiitos kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.
— Hullujenko? — toisti Diana.
Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.
Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken. Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.
— Olenko tehnyt oikein, kreivitär? — kysyi Bussy. — Hyväksyttekö nyt minun menettelytapani?
— En tahdo teeskennellä, — vastasi Diana. — Te sitäpaitsi tunnette sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni, olin mieletön, olin rikollinen.