— Ja minä, — vastasi Diana, — minä, joka kerran ilman kaipausta jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.
— Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne… Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä…
— Mitä se hyödyttäisi? — kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.
— Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös saamaan tietoonsa…
— Voi, mitä varten?
— Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?
— En, se on totta.
— Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.
— Olet oikeassa… Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua Monsoreaun edessä.
— Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä… ja jos taivas jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen, että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.