— Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän saikin sen.
— Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, — lausui Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.
Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle. Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita hänen sanojansa.
— Mikähän mahtaakaan olla, — ajatteli hän, — herttuan tarkoitus Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen? Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona, minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?
Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa. Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.
— Ah! — huudahti hän iloisesti. — Vai sinä se oletkin, Remy!
— Minä, armollinen herra.
— Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.
— No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua nuhtelisitte.
— Mistäpä syystä?