— Missä on Anjoun herttua? — huusi kreivi.
— Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, — vastasi vahtisotilas.
— Saamari! — ärjyi Monsoreau. — Minun asiani olisi ollut mitä tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?
Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä tunnettiin.
— Herra kreivi, — sanoi hän, — ettekö suvaitse käydä linnaan lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen kello kahdeksaa.
— Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle hevosta ja opasta?
— Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa, sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.
— Vai niin, — murahti ylihovijahtimestari. — Eikö täällä sitten olla hyvässä turvassa?
— Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn, Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa, mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että…
— Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole niinkään taattua.