Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston, ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä, yllytti prinssin vihan ylimmilleen.
Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin, jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.
— Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, — virkkoi Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.
— Älkää pelätkö mitään, herrani, — lausui herttua, kreivin ajatukset arvaten. — Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele. Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.
Monsoreau kumarsi.
— Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?
— Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.
— Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi… minun täytyy johtaa se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut, etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista… äskettäin, niinkuin jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.