— Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?
— Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin nuorta tyttö parkaa!
— Niin, ikävä kyllä! — mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää vastausta.
— Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? — kysyi prinssi, pannen hänet yhä ahtaammalle.
— Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?
— Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt nuoren neitosen.
Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.
— Armollinen herra, — vastasi hän, — teidän hyvyytenne panee teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut syynä nuoren tytön kuolemaan.
— Mitä te tarkoitatte?
— Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä huippuunsa.