— Ah, ei tietenkään!
— Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.
— Sitäpaitsi, — lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen Monsoreauhon, — onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään huntuunsa.
Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi heti katsettaan.
— Armollinen herra, — sanoi hän, — tahdotteko, että puhun ihan vilpittömästi?
— Miksikä ette sitten niin tekisi? — vastasi prinssi äänellä, josta huokui ylpeyttä ja kummastusta.
— Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.
— Tästälähin?… Mitä se merkitsee?
— Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.
— Tosiaankin! — myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta kuvastui hurja viha.