— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau nöyrästi. — Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.
— Puhukaa sitten!
— Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.
— Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta, kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt… minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä… ja olette antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni… Miksi pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?
Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista vihanpurkausta.
— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — voisipa luulla, että teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin…
— Petturi! — huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen ylijahtimestaria kohti, — minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä myös näytän toteen… Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt minulta sen naisen, jota minä rakastin…
Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.
— Se on totta, — myönsi hän.
— Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!