Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden edessä.
Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri suurella jyrinällä maahan.
Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus. Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset. Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut Dianan äänen.
Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.
Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.
Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.
Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli. Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle kuuluvan hevosen mukanaan.
Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen häntä itseään.
Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan, jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.
Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.