Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.
— No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, — lausui Saint-Luc. — Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.
Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi piirteiksi.
— Ooh, te olette surmannut minut! — sammalsi kreivi.
— Niin koetin tehdä, — vastasi Saint-Luc. — Mutta kun nyt näen teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on totta, mutta te olitte urhoollinen.
Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:
Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä, aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa, niin minä hankin sitä teille.
Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.
— Mies parka! — huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. — Voi ystävyyttä! Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!
Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui surkeasti valittaen takaisin.