— Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan lähelle kuolleen kasvoja.
— Olen jostakin lukenut, — ajatteli hän, — että kuoleman jälkeen tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian, aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän varmasti kuollut.
Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.
— Hän ei ole kuollut! — mutisi Remy. — Niin, siinä sinä nyt kauniisti ollaan!
— Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.
— Hän elää, — ajatteli hän, — se on totta, mutta jos minä hänet viimeistään, niin on hän kuollut.
Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.
— Hyi sentään! — mutisi Remy itsekseen. — Hyi, miten kurja ajatus! Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.
— Auttakaa! — murahteli Monsoreau. — Auttakaa, minä kuolen!
— Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, — mietti Remy. — Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani. Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän velvollisuuteni lääkärinä.