Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.
Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan kukkien välissä.
— Mitä! — ajatteli hän. — Olisikohan Saint-Luc lävistänyt Monsoreaun juuri tässä?
Hän tähysteli ympärilleen.
Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.
— Ah! Siinähän Monsoreau onkin! — tuumaili hän. Hän laskeutui satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.
— Onpa tämä kummallista, — puheli hän itsekseen. — Tuossa makaa hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut silmät auki.
Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen kasvoille.
Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä raaputtaen:
— Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että hän ei ole kuollut.