— Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?
— No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne, eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.
Herttua tarkasteli Bussya.
— Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, — jatkoi Bussy, — mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he erehtyvät.
Herttua virnisti suutaan.
— Sitäpaitsi, — jatkoi Bussy edelleen, — punnitkaa tarkoin asiaa. Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?
— Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin minua vastaan.
— Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän minäkin, jos te kerran ylenette.
— Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? — vastasi herttua ankarasti. — Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.
— No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.