Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi, sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin puolella seuruetta.
Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä tulisoihdut olivat mainioita oppaita.
Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.
Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa, äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.
Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:
— Se on hän.
— Mistä on kysymys? — huusi Monsoreau. — Kuka puhuu teille, rouva?
— Minulleko? Ei kukaan.
— Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja kuulin äänen.
— Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?