Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta, olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli luullut ratsastavansa sen jälessä.
Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.
Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan, istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon. Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui Monsoreaun pysähtyvän.
Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.
Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.
Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.
Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.
— Ahaa! — ajatteli Bussy. — Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä? Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.
Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.
Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.