Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin luo hoitamaan sairasta.
— Saanko koettaa suonta, — sanoi hän. — Lyönpä vetoa siitä, että herra kreivissä on kuumetta.
Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.
— Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.
— Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!
— Mutta päivälläpä hän näkee meidät.
— Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni onnellisena ja autuaana.
— Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun suloinen äänesi.
— Ja kun me matkustamme yöllä… ja se tapahtuu usein, sillä Remy on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa… öisin matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta, mitä päivän kuluessa olen ajatellut.
— Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.