— Katsos, — jatkoi Diana, — minä luulen meidän sielujemme niin läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme lähellä.
— Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut syliini! Voi, Diana, Diana!
Rakastavaiset unohtivat koko maailman.
Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään, Dianan pelosta, Bussyn vihasta.
— Diana! — kuului ääni huutavan. — Diana! Missä sinä olet? Vastaa!
— Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, — mutisi Diana. — Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!
— Kuule! — virkkoi Bussy, — kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta. Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.
Nuori mies pidätti häntä hetkisen.
— Entäpä isäni? — huokasi Diana.
— Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua… kuiskasi Bussy.