— No niin, — sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää rauhalliselta. — Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.
Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko. Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.
— Sire, — kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, — tiedättekö lähettilään nimeä?
— En, mitä minä sillä teen?
— Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.
— Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, — vastasi kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.
— Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, — selitti Schomberg, — mutta me sen huomaamme.
Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti oli hänen ja vihollistensa välissä.
— Tulkoon hän sisälle, — sanoi nyt kuningas.
Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita askeleita ja kovaa kannusten kilinää.