— Se on totta, — sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken perästä kuuluvasti: — Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn puutarhassa.
Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.
— Saattakaa minua, — pyysi Monsoreau Bussya.
— Vai niin, — virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin tulevan perässä, — tehän kävelette jo varsin hyvin.
— Kyllä, teidän korkeutenne, — ja toivon pian voivani saattaa kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.
— Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää itseänne.
Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.
— Kuulkaapas, kreivi, — sanoi hän Bussylle, — jos tahdotte olla oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä Parisissakaan.
— Herra kreivi, — huomautti Remy Bussylle, — teidän ei sovi suostua ehdotukseen.
— Miksikä ei? — kysyi Monsoreau.