— Pitäisikö minun erota hänestä! — huudahti Monsoreau ja loi Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.
— No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus, sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin…
— Minä teen mitä minun tulee tehdä, — keskeytti kreivi, purren hampaitaan, — mutta kreivittärestä minä en luovu.
Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.
— Taaskin! — mutisi kreivi.
Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu kokonainen metsästysretki.
— Sallikaa minun sitä katsoa, — sanoi Monsoreau, peläten, että jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.
Prinssi täytti hänen pyyntönsä.
— Te, joka olette metsästäjä, — virkkoi hän, — ymmärrätte terän arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy! Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?
— Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.