Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.
— Mitä, siihenkö hökkeliin! — huudahti ajattelemattomasti Remy.
— Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.
— Tunnen, — vastasi le Haudouin. — Kukapa ei tuntisi ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu Beautreillesin kadulla?
Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.
— Sinne me muutamme, — sanoi hän. — Siellä ei voi ottaa vastaan enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä piiloon, jos tahtoo.
Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän, jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti, miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.
— Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, — sanoi Remy, — koska jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko metsästyspuuhasta.
— Hm! — murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on totta.
— Ja sitäpaitsi, — jatkoi Remy, — sillä minä olen yhtä hyvin sydämen lääkäri kuin ruumiinkin… sitäpaitsi ei teitä tee rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären. Antakaa siis hänen muuttaa sinne.