— Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän, ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.
Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti. Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:
— Luulen, että uhkaatte.
— En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille, miten asiat ovat.
— Mitä te siis minulle ilmoitatte?
— Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.
— Ja minä, — huudahti herttua, — vastaan sinulle, narri, että ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet omistaa!
Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen, sammalsi:
— Ette suinkaan se ole te… ettehän te… armollinen herra?
Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi tikarinsa herttuan rintaan.