— Minä tahdoin sanoa, sire, — jatkoi Quélus, — että me aterian aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet teidän majesteettinne eduista.
— Sinun johdantosi on varsin pitkä, — huomautti kuningas; — se on tavallisesti pahan merkki.
— Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! — huusi Chicot.
— Ahaa, narri mestari, — virkahti Henrik ylpeästi. — Ellet nuku, niin mene tiehesi täältä.
— Jollen nuku, — vastasi Chicot, — niin on siihen syynä se, että sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.
Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi harmistuneena ylös.
— Sire, — virkkoi d'Epernon hymyillen, — nyt on kuitenkin tärkeästä asiasta kysymys.
— Tärkeästäkö? — toisti Henrik.
— Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota.
— Mitä tämä merkitsee? — huudahti kuningas.