Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.
— Teidän majesteettinne, — lausui Quélus kumartaen, — tuntee asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää, olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.
— Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta kerrassaan mainiota, — huomautti Schomberg.
— Aah, senkin saksalainen! — ehätti kuningas. — Hän rakastaa viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.
— Minä olen ollut siitä varma, — mutisi Chicot. — Ainakin kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.
Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.
— Elä välitä minusta mitään, poikani, — virkkoi Chicot. — Henrik voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.
— Sire, — jatkoi Schomberg, — minä en lainkaan salaa taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on hyvää.
— Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, — puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.
Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.