— Minä toivon, sire… sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä omaanikin rakkaampi… minä toivon teidän majesteettinne selvästi osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken aiheen uuden sodan alottamiseen.
— Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, — virkkoi Henrik, — niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes kaksikymmentäviisituhatta miestä.
— Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni tarkemmin.
— Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne sellaisissa kysymyksissä.
— Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.
— Helkkarin hyvin selitetty! — tokasi Chicot.
— Vaiti, narri! — kielsi kuningas.
— Ihmiset, — jatkoi herttua, — ovat näkyväisiä, käsin kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi…
— … hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä sukkelampaa että kuninkaallisempaa, — keskeytti Chicot.
— Mutta aatteet, sire — jatkoi herttua, — ne ovat vaikeammin vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi, sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.