Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen vartioimaan palatsia.
Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.
Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.
Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle tavallisella nenä-äänellään:
— Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään rauhaa teidän yksinäisyydestänne.
Priori kumarsi.
Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:
— Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!
Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt pois kaikki seuralaisensa.
— Me saatamme ensin, — lausui priori, — teidän majesteettinne hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.