— Kuolkoon sitten! — huudahtivat Mayenne ja herttuatar.
— Ei, — vastasi Guisen herttua päättäväisesti, — ei! Mielelläni tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan, tulee vaatimaan kruunua.
— Vaatikoon vain! — vastasi Mayenne. — Veljemme kardinaali on ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja on siis arvoton hallitsijaksi.
— Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?
— Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.
— Hyvä on.
— Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.
— Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, — tuon kaiken olen ottanut huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.
— Sen tekee kenraali, — virkkoi Mayenne, — ja on kyllä ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me, jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista käytävää myöten.
— Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?