Henrik vaipui syviin ajatuksiin.
— No, — sanoi Gorenflot, — mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.
— Se on tapahtunut, — sanoi Gorenflot, — hän suostuu.
Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen sekaista hyminää.
— Lukekaa hänelle asiakirja, — lausui nyt muuan ääni, joka sai kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi vaikertaen:
— Mutta ellen nyt allekirjoita?
— Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. — Pitäkää itseänne kuolleena maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä, joka on ollut heidän kuninkaanaan.
— Minua ei voida koskaan pakottaa, — sanoi Henrik.
— Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein. Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, — antaa kaikkien asestautua. Nyt on oltava valmiina.
— Mihinkä? — kysyi kuningas nöyrällä äänellä.