Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.
Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.
Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.
Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.
— Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra kreivi, — sanoi hän.
Bussy hymyili.
— Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän neuvon.
— Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä suurin on saada puhua hänestä.
— On olemassa ihmisiä, — vastasi Remy — jotka pitävät suurempana huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.
Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.