Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.
— Haa! huusi Bussy. — En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.
Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.
Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.
Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta, sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.
Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis aseellisia miehiä.
Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.
Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.
— Voi, minä en jaksa! — mutisi hän.
Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.